Ulkona paistaa aurinko, lämmintäkin on varmaan se parikymmentä astetta, ja mun pitäisi siivota. Päätin lintsata luennoltakin, kun kotona on yksi hävityksen kauhistus ja huomenna illalla kaveri tulossa kylään. Eihän siinä muuten, mutta kun olen tänään lähdössä yhden toisen kaverin luokse, ja huomenna odottaa pitkä päivä koulussa luennoilla, joille on mentävä.

Yhdessä ulkosuomalaisblogissa pohdittiin sitä, kuinka Suomessa kaverit ja sukulaiset tuntuvat olevan niin kovin kateellisia tästä elosta ulkomailla. Mun kohdalla alkaa helpottaa, koska a) kovin monta ystävää ei ole enää jäljellä ja b) lähisuku on nähnyt ja kuullut näiden vuosien aikana aika paljon kaikenlaista, mitä tämä siirtolaiselämä oikeasti on. Muistan vain, kuinka ristiriitaiselta tuntui, kun kysymykseen mitä kuuluu ei olisi saanut vastata sen enempää hyvin kuin huonostikaan. Jos vastasi, että kiitos hyvin menee, syytettiin siitä, että on maanpetturi ja menee siitä mistä aita on matalin, koska ei elämän ole tarkoitus olla kivaa. Jos taas kokeili sitä toista, ja sanoi, että välistä ei ole hauskaa, ratkaisuksi tarjottiin paluumuuttoa. Niinpä musta tuli aika lailla tylsä, hyväksi koin sanoa, että arkea se elämä on täälläkin.

Kaikkein hauskinta sitten oli, kun kysyttiin, että minkä tähden mä tänne muutin. Hirveästi ei nimittäin auttanut kertoa parantuneesta elintasosta, ilmastosta, vuorista, lyhyistä välimatkoista sinne sun tänne, koska se aiheutti taas välitöntä kateutta. Vakiovastaukseksi alkuvuosina tuli, että sain täältä paikan kouluun, sen jälkeen sitten vaan aina totesin jotenkin jumittaneeni... Onneksi sentään äitini on käynyt täällä viime vuosina ahkerasti, hänelle olen voinut näyttää Sveitsiä sellaisena kuin mä siitä pidän. Ja kun äiti kotona kertoo niitä samoja juttuja, joita mäkin kertoisin, jos annettaisiin, ympäristökin hiljalleen alkaa ymmärtää mikä mua täällä pitää. Ja tämä kaikki siis kymmenen vuoden jälkeen.

Mä meen nyt viettämään vappua kotitöiden pariin.