On muuten harvinaisen ikävää (voi vaihtaa ihan vapaasti rankemmankin ilmaisun) kirjoittaa kaverille työhakemus. Näillä leveysasteilla tulee ensimmäiset ongelmat puhuttelu- sekä lopetusfraaseista, sen jälkeen on kovin vaikea kehua itseään ja osaamistaan, vaikka osaamista onkin. Puhelimessa kun on juteltu töistä ja työtehtävistä useaan otteeseen, sen lisäksi vaimonsa (eli tää mun ex-työkaveri) on taatusti kertonut vaikka mitä juttuja kotona, joten täytyy pysyä tiukasti totuudessa, eikä hirveästi auta korulauseita käyttää. Kaveri kun vielä mainitsi, että eihän hän varsinaisesti hakemuskirjettä kaipaa, mutta työkaverit haluavat tietää millaista tyyppiä heille työhön olisi tulossa, niin paineita on (tähänkin voi lisätä jonkun sopivan voimailmaisun).

Eilen vikassa puhelinkeskustelussa kävi ilmi, että palkka ja muut työehdot ovat erittäin asialliset sekä reilut, mutta myös, että mulle on puskista ilmestynyt jonkun työntekijän kaveri kisaan. Kuulemma mulla on edelleen hyvin hyvät mahdollisuudet, eikä pieni kilpailu pahaa tee, mutta hakemuskirjeen kasaamiseen se toi uudet jännitteet. Ja hätätapauksessa sitä voi aina mennä call centeriin...

Asiasta kymmenenteen. Eilen istuin iltapäivällä sohvalla, kun kännykkä kävi. Mun ikiaikainen kaveri harjoitteluajalta oli käynyt kaupungilla, ja sen jälkeen miettinyt mitä mulle kuuluu. Sen jälkeen kun mä muutin sieltä puskasta tänne sivistykseen, ei olla enää oltu yhteydessä. Mullakin on viime aikoina muutaman kerran piipahtanut mielessä, joten vastasin siltä istumalta. Parin tekstarin jälkeen soitettiin, ja sovittiin treffit heille (tässä välissä siunaantunut mies ja kaksi lasta lisää) lauantaiksi. Oltiin molemmat sitä mieltä, että nyt täytyy ryhtyä toimenpiteisiin, muuten se jää taas. Voi että mä oon iloinen!